Kun Vuorisen Juha talon osti...

Karkeakirjallisuuden höyläämätön timantti Juha Vuorinen veistelee rakentajapäiväkirjaa, jossa hän paljastaa omalla uniikilla tavallaan, miten hänen Kannustalonsa kasvaa pellolla ammottavasta montusta hauraan lyyrikon kodiksi ja kirjoituskammioksi.

Osa 1

Muistan pikkupoikana kuulleeni sanonnan - se ei ole mies eikä mikään, joka ei itselleen taloa rakenna. Ajatus omakotitalon rakentamisesta Helsingin kerrostaloviidakkoon tuntui kohtuullisen haastavalta ponnistukselta, joten se ei säihkynyt tehtävälistani kärkipäässä. Kotiuduttuamme maaseutumaisempaan maisemaan ja perheen paisuttua paisumistaan ajatus oman talon rakentamisesta ei tuntunutkaan enää niin tavoittamattomalta haaveelta. Jäljellä oli vain yksi hiuksenhieno ongelma, minusta ei tulisi miestä eikä mitään, koska en voi itse rakentaa taloa. Erittäin hyviä syitä löytyy liuta, mutta kaksi riitti murskaamaan kaikki itse rakentamisen mahdollisuudet.
1) Aion itse asua talossa.
2) Saatan joskus joutua myymään sen.
  Kyseeseen tuli siis vain avaimet käteen -tyyppinen valmistaloratkaisu. Siis sellainen, jossa minä avaan vain kukkaroa, en laminaattipakettia.
  Aloitimme urakan lähettämällä kerjuukupongin kunnan tonttiarvontaan, mikä yllättäen kantoi hedelmää syksyllä 2008. Tontin lunastushetkellä kotona asuvaa porukkaa oli jo viiden ihmisen ja yhden koiran verran, joten kyseeseen tuli vain kohtuullisen kookas omakotitalo, jonka yhteyteen piti vielä sovittaa minun kirjoituskammioni ja rouvan isännöimä toimisto.
  Hevosenkengän muotoisen tontin omistajan asiat eivät voi edetä kuin onnellisten tähtien alla, joten aloitimme toiveikkaan haravoinnin niistä talotehtaista, jotka hehkuttavat muuttovalmiutta ja vaivatonta rakentamista. Yhden valmistajan kanssa pääsimme suunnitelmissa jo sangen pitkälle, mutta sitten tuli ensimmäinen särö autuuteemme. Muutostöiden toteuttamisen kustannukset eivät olleet missään linjassa muutoin huokeaksi mainostetussa paketissa. Yhtäkkiä hyvin tavanomaisella talolla oli hintaa kuin kartanolla. Palasin pää riipuksissa googlaamaan muita muuttovalmistalovaihtoehtoja. Ongelmaksi näytti muodostuvan erityistarpeemme, ison perheen koti, työtilat ja haastava tontin muoto. Yhtäkkiä hevosenkengän muotoinen tontti ei ollutkaan onnea vaan harmaata sänkeä pukkaava pulma.
  Kahlasimme läpi vielä yhden muuttovalmiin vaihtoehdon, joka murtui pala palalta sitä mukaa kuin se valmistui paperilla.
  Jäljellä oli kaksi vaihtoehtoa, palauttaa tontti kunnalle ja alkaa kytätä valmista taloa tai tarttua haasteeseen, josta seuraa kuulemma avioero, taloudellinen konkurssi ja henkinen romahdus. Siis hankkia elementtitoimituksena talopaketti ja rakennuttaa se itse.
  Olemme pitäneet vaimoni kanssa yhtä jo 17 vuotta, joten onhan tässä jo sen verran yhteistä taivalta takana, että saatoimme katsoa vielä tämänkin kortin. Yhtäkkiä talovaihtoehtoja oli entisen muutaman sijaan kymmeniä ja saatoimme alkaa uudestaan rakentaa Vuorisen perheen talomallien top 10 -listaa. Tonttia jonottaessa olin tehnyt alustavan soittokierroksen ja selvittänyt, missä hintaluokassa mikäkin talopaketti liikkui, ja jäin käsitykseen, ettei budjetillamme Kannustaloa rakenneta vaikka se viikosta toiseen keikkuikin Vuorisen perheen listaykkösenä.
- Juha, soita sinne uudestaan ja kysy vielä kerran, vaimoni ehdotti.
- Ei meillä ole varaa sellaiseen. Kannustalo on talotehtaiden Mersu, hillitsin.
- No minä lähetän sinne sitten meilin, vaimoni kivahti.
  Juuri tämäntyyppinen kumppanin omapäisyys ja vastaanhangoittelu aiheuttaa luultavasti suurimman osan avioeroista. Lähdin siis kiltisti rouvani sopimaan tapaamiseen Kannustalon edustajan kanssa.