Kun Vuorisen Juha talon osti...

Osa 10

Betonielementtiongelmassa oli sentään jotain hyvääkin, sillä nyt kukin joutui tekemään pienen zeniläisen harjoituksen ja keskittämään kaiken energiansa ongelman ratkaisuun eikä sen aiheuttajan löytämiseen, mikä on meille suomalaisille kovin tyypillistä. Jäätävä rinki pyrstöni alla alkoikin rakoilla, kun sain tulevalta haciendaltamme vakuuttavia "kaikki on kohta kunnossa" -puheluita Espanjaan. Kesäoloissa ongelma olisi ratkaistu kuin 3-vuotiaalle tarkoitettu palapeli, mutta entisestään kiristyvien pakkasten kynsissä isompien liitosvalujen muovailu ei ollutkaan enää mitään lastenleikkiä.
  Palattuani Suomeen kirmasin viivana työmaalle, mistä löysin kolme jääkarhun näköistä kuurapartaa nikkaroimasta filmivanerista muotteja nurkkavaluille. Luotin itsesuojeluvaistooni enkä kömpinyt kyselemään huurteen harmaannuttamilta körmyiltä, että onko hyvä pössis...

Talopaketin toimituspäivä painoi päälle kuin USA:n olympiajoukkue, joten työmiehet saivat taistella ajan lisäksi säätä vastaan ja vahdata sääennustuksia kuin huumekoirat, koska betonintoimittajat eivät kuulemma tulisi rikkomaan kalustoaan liian kovilla pakkasilla.
  Näin jälkikäteen ajateltuna oli jokseenkin koomista, kun tutisimme lämpömittarit käpälissä ja odotimme, milloin toimitus teoriassa voisi saapua paikalle. Tunne olikin sitten verrattavissa lapsuuden jouluihin, kun huuruava betoniauto huojui kuin humalainen joulupukki kapeaa lumikourua pitkin tontillemme. Riemuni oli tälläkin kertaa ennenaikaista, sillä ensimmäisen vetelän roiskahduksen jälkeen nokkamies Rape ärähti:
- Täähän on kuin krapulaisen paskaa!
  Itsekin aikoinaan kohmeloista kärsineenä saatoin silmämääräisesti todeta, ettei Rapen arvio osunut kauas oikeasta. Betoni nimittäin tulvi kuin Jangtsejoki, joten sillä saatiin ruiskituksi vain pienet lirut muottien pohjalle, ja loput räiskittiin pakkaslumen kuorruttamiin kinoksiin. Onneksi pakkanen hellitti seuraavana päivänä maagisen -15 asteen rajalle ja betoniyhtiö kykeni tuomaan aavistuksen paksumpaa velliä edelleen lähes onttoina kumiseviin muotteihin. Tänä päivänäkään en tiedä, missä kohtaa ja kenen toimesta betoniyhtiöön oli mennyt tilaus väärästä tavarasta, mutta sitä on enää turha murehtia, kun oli jo löysät muotin pohjalla. Oli vaan pikkuisen kallista roiskimista...
  Huolellisen paketoimisen ja lukuisten lämpöpuhaltimien avulla saimme nurkkavalut jämähtämään toivottuun jäykkyyteen ja saatoimme kutsua paikalle herra Kauhan, joka oli lupaillut meille ihmelaitetta nimeltä Telebelt. Jos ymmärsin oikein, niin se olisi ollut teleskooppinen hihnakuljetin, jolla olisi voitu näppärästi ja aikaa säästäen tehdä juuri kaipaamiamme sisäpuolisia täyttöjä.
  Jotta työmaallamme noudatettava Murphyn laki toteutui kirjaimellisesti, niin täyttöpäivänä räsähteli niin kova pakkanen, että herra Kauha joutui antamaan armoa Telebeltilleen ja tilaamaan paikalle kaksi hihna-autoa, joilla sisäpuolisten routaeristysten jälkeen leviteltiin sorat. Paukkupakkanen, 15 metriä sekunnissa puhaltava itätuuli ja harmaana tornadona taivaalle noussut sepelipöly sai koko tienoon näyttämään aavikkosotatantereelta. Joka ukko olikin kätkenyt sänkisen turpansa jonkinlaisen merirosvohuivin sisään ja yritti olla hengittämättä jääkylmää tomua sisäänsä. Silminnäkijänä voin paljastaa, että siperialainen talonrakentaminen on yhtä kovaa kuin miltä se näyttääkin.
  Ulkopuolisia täyttöjä pohtiessa päätimme ottaa järjen kohmeloisiin käsiin ja olla murjomatta lumen alla olevia sadevesiputkia ja routaeristyksiä mahdollisesti pariakymmentä senttiä alemmas. Yhteisellä olankohautuksella suostuimme palaamaan asiaan keväällä, mikäli sellainen vielä joskus Suomeen saapuisi.