Kun Vuorisen Juha talon osti...

Osa 15

Vain maallikko on niin typerä, että alkaa miettiä, miksi käyttöullakon rakentamisella on niin kova kiire, kun siellä ei toivoakseni kukaan tule asumaankaan. Vastaava mestarimme herra Tasanko selosti marssijärjestyksen; jos haluamme muuttaa ennen seuraavia lumia, niin meidän kannattaa hommata kohtuullisen vikkelästi puhallusvillat vintille, jotta pääsemme kunnolla kuivattelemaan vastaruikattua lattiavalua. Uhkaus toisesta talvirakennussessiosta pani kummasti vauhtia tärkeysjärjestyksen laadintaan.
  Jos oli urakan alussa tuuli puhaltanut vastaisesti, niin nyt ilmassa alkoi olla lempeitä myötätuulen puuskahduksia, sillä Tuomalan Tekniikalta vapautui meille kiinnostava parivaljakko, vävypoika ja appiukko, joiden alkuperäisenä tarkoituksena oli alkaa kyhätä meille autotalli-työhuone-varasto-mausoleumia. Se ei kuitenkaan onnistunut aivan kädenkäänteessä, koska olimme orientoituneet aloittamaan tallin lätkimisen vasta viikolla 17, ja näin ollen perustukset olivat tekemättä. Niinpä Arttu (vävy ja nuorempi mies) ja Juha (appiukko ja varttuneempi mies) alkoivat ensi töikseen nikkaroida päärakennukseen höyrysulkuja ja koolauksia kattopaneloinneille, ja katosivat sen jälkeen kuin kaksi kärppää vintille nakuttelemaan jo alulle pantua käyttöullakkoa. Sinne minulla ei koskaan tulisi olemaan mitään asiaa selkä suorana, sillä uusien eristemääräysten myötä vapaa tila oli puristunut reilua paria päätä lyhyemmän rouva Vuorisen ruodolle täydelliseksi catwalkiksi.

Kuten edellisessä jaksossa lupasin, niin väki pidoissa vain lisääntyi, mitä edemmäksi päästiin. Soitin kaivuritaitelija Kauhalle ja rukoilin häntä päästämään meidät pahasta, jollaiseen olimme joutuneet autotallin rakennusprojektin yllättävän aikaistumisen myötä. Herra Kauha kaivurinsa korkeuksissa kuuli rukoukseni ja antoi armon käydä almanakassaan ja hoiti ennätysajassa tallin pohjat sellaiseen kuntoon, että niiden päälle olisi voinut pystyttää vaikka kerrostalon.
  Tässä vaiheessa Tuomalan Tekniikka kaivoi kansainvälisen korttinsa esiin ja pääsimme tutustumaan kahteen Suureen Persoonaan, Aivariin ja Taneliin. Itse ristin heidät oitis Johannekseksi ja Kyllikiksi. Suureksi lystikseni Tanel oli tutustunut kotimaassaan kirjoittamaani Joomahullu päevaraamat -kirjaan, joten ainakaan hänelle ei tullut suurena yllätyksenä työmaalla viljelemäni huumori.   Käytimme Viron veljesten osaamista törkeästi hyväksemme ensimmäisessä sisällä konkreettisesti näkyvässä rakennusvaiheessa, eli he alkoivat pystytellä väliseiniä vastaavan mestarimme mukaan hämmästyttävällä nopeudella ja ammattitaidolla.

Myös ulkona syntyi näkyvää jälkeä, kun Libellin nokkamies Rape esikuntineen pani naulapyssyt laulamaan ja nikkaroi molemmat terassit sekä niihin kaiteet ja pylväisiin koristeet. Valmiin jäljen nähdessäni muistin, miksi olin aina kuolannut Kannustaloja. Olen aina ollut kallellaan jämeryyttä tuoviin pilareihin.

Olen ottanut tavakseni tuoda työmaalle joka päivä lämpimän ruoan. Jos porukkaa on ollut runsaslukuisena paikalla, niin menun valitseminen on ollut helppoa, koska omistan vain yhden mammuttimaisen kokoisen keittiövälineen, ja se on soppakattila...

Autotallin täyttöpäivänä paikalla olivat Libellin, Tuomalan Tekniikan sekä Herra Kauhan miehistöt, mikä tarkoitti myös kaivuritaitelijan jättiläiskokoisen pikkuapulaisen liittymistä joukkoon. Pikku-Kalle ei kuitenkaan suostunut ottamaan lusikallistakaan keittämääni soppaa, koska hän oli kuulemma vähähiilihydraattisella ruokavaliolla. En olisi ikinä uskonut kuulevani tynnyrivatsaisen Pikku-Kallen suusta sanaa vähähiilihydraattinen ruokavalio ja yritinkin oikaista, että termi on kaiken lisäksi tyystin väärä. On olemassa vain huonoja ja hyviä hiilihydraatteja, ja nyt tarjolla olisi hyviä hiilihydraatteja, koska keitossa ei ollut lainkaan perunaa, riisiä tai makaronia vaan upeita kasviksia. Edes lyhyt ravintotietousluentoni järeälle Pikku-Kallelle ei saanut tämän Shrekin näköisen jättiläisen päätä kääntymään vaan hän kaivoi haalareittensa takataskussa marinoituineen täyden paketin Koskenlaskijaa esiin ja alkoi koneöljyn mustaamilla sormilla ohjailla tätä sulatejuustopalkkia ääntään kohden. Muut työmiehet tuijottivat silmät selällään, kun Pikku-Kalle jauhoi hyväntahtoisesti naureskellen koko juustopaakun napaansa.
  Kotona minun oli pakko mennä tietokoneelle ja tarkistaa Valion sivuilta, kuinka vähän siinä 250 gramman klöntissä mahtoi olla hiilareita. Kieltämättä niitä oli niukanlaisesti, mutta kaloreita oli 700, eli hän olisi saanut syödä 650 grammaa pelkkää kanaa saavuttaakseen saman kalorimäärän, mutta saadakseen yhtä paljon rasvaa kuin paketillisessa Koskenlaskijaa, hän olisikin joutunut nokkimaan käyttämääni kanaa yli 3,6 kiloa.

Seuraavassa jaksossa lasketaan Pikku-Kallen nauttimien kaloreiden sijaan budjettia ja aletaan sähköistää tupaa.