Kun Vuorisen Juha talon osti...

Osa 16

Väliseinien myötä mökkimme alkoi saada sisältäkin konkreettista muotoa ja ennen Hartwall Areenalta näyttänyt avoin tila alkoi kutistua ihan oikeaksi kodiksi. Talomme hallimaisuutta päivitelleille olen sanonut, että kaikkein kamalinta olisi, jos se jäisi taloksi eikä siitä koskaan tulisi kotia. Olen nimittäin törmännyt hulppeasti rakennettuihin taloihin, joiden sisältä on puuttunut koti ja nähnyt viihtyisiä koteja, jotka ovat ulkoiselta puitteiltaan näyttäneet lähinnä parakeilta.

Meilläkin jatkui siis kuorien kasaaminen, kun Tuomalan Tekniikan Viron vahvistukset Tanel ja Aivar levyttivät yhdeltä puolen seiniä, jotta Erä-Sähkön miehistö keulassaan perhetuttumme Juha Hietala pääsi hommiin. Uskoakseni jokaiselle sähköurakoitsijalle kamalin painajainen on alkaa nikkaroida tuttavalleen sähköjä, koska kännykkään saattaa kilahtaa mihin tahansa aikaan vuorokaudesta jokin energinen kysymys. Luullakseni tässäkään tapauksessa emme aiheuttaneet kaimalleni poikkeusta.
  Kannustalon sopimukseen kuului sähkösuunnitelma, jonka pohjalta ulkoseinissä oli varaukset erilaisille sähkövärkeille. Juha Hietala toimi tämän kupongin täydentämisessä niin oikeana kuin vasempanakin kätenämme, mutta vasta väliseinien myötä alkoi raivoisa päänahan raapiminen, missä olisivat lopulta ideaalit paikat pistokkeille ja kytkimille. Kaiken tämän puntaroinnin jälkeen kattomme näytti italialaiselta spagettikuivaamolta, kun massiivinen määrä sähköjohtoja ohjattiin tekniseen tilaan. Jotain työmaallamme harrastetusta huumorista kertoo Hietalan kanssa käymäni lyhyt dialogi:
- Mistä sä tiedät mikä noista piuhoista johtaa mihinkin? ihmettelin piuhapatteria.
- En mä tiedäkään. Sun pitää vaan räpsiä niitä katkaisimia ja käydä katsomassa, mitä mistäkin napista tapahtuu, sähköurakoitsijamme vastasi pokkanaamalla.
- No hyvä, eli sua ei sitten varmaan haittaa, kun meidän Onni kävi asetoonilla putsaamassa jokaisen piuhan päästä sun tussikirjoitukset?

Eräsähkö ei ollut ainoa puoliksi tehtyjä seiniä ihmettelemään hätyytetty yritys vaan paikalle singahti myös edustus putkitöistämme vastaavalta Spigotilta. Rouva Vuoriselle oli siis tarjolla silmänruokaa, kun väliseinien kimpussa pyllyili niin raavaita putki- kuin sähkömiehiäkin vetelemässä ohuita ja paksuja johtoja ja putkia seinien sisään ennen kuin ne eri komennolla ammuttaisiin umpeen. Osaan väliseinistä rakennettiin myös erilaisia vahvistuksia tulevia television tai muiden raskaiden esineiden ripustamisia varten. Erityisesti keittiön ja kodinhoitohuoneen väliseinät saivat massaa sisäänsä, jotta ne kestävät tulevien kaapistojen painot.

Samaan aikaan autotalli/työhuone alkoi löytää muotoaan, kun tontin kolmas Juha (se appiukko) yhdessä vävypoikansa Artun kanssa pani hihat heilumaan ja nikkaroi ennätysajassa herran Kauhan kuopimaan kaivantoon anturat. Aikaa ja vaivaa säästääksemme ensimmäinen harkkorivi ladottiin suoraan anturavalun päälle, minkä jälkeen sokkelin reuna alkoikin nousta huimalla vauhdilla.

Koska emme itse syö punaista lihaa, niin myös työmiehet joutuivat totuttautumaan erilaisiin kana- ja kalaruokiimme. Perheemme ruokavastaavana jouduin välillä tekemään omien menojeni takia seuraavan päivän lounaan jo edellisenä iltana, ja juuri tällaisen kiireillan seurauksena olin tyhjentää koko raksamme työmiehistä. Jouduin nimittäin säntäämään kesken ruoanlaiton asioille ja otin työn alla olleen kanapadan pois tulilta. Rouva Vuorinen kuvitteli helpottavansa taakkaani kiikuttamalla valmiiksi olettaneensa padan ulos jäähtymään ja odottamaan jääkaappiin pääsemistä. Myönnän olevani monissa asioissa äärimmäisen hajamielinen ja unohtelen asioita, mutta onneksi tässä yhteydessä muistini pelasi kuin partaveitsi ja ymmärsin kysyä kotiin palattuani, mihin se raaka kanapata oli joutunut. Työmiehille olisi nimittäin saattanut paukahtaa pidemmäksi aikaa pyttytuomio, sillä ymmärtääkseni salmonella ei ole vatsataudeista kaikkein miedoimpia.

Seuraavassa jaksossa rouva Vuorista hellitään kokonaisella jalkapallojoukkueella.